Laitan tähän nyt kaikki ne merkinnät, jotka kirjoitin ennen tämän blogin luomista:
8.8.2009
Okei, eli tallilaiset varmaan tietää tämän tutun jutun: Olen yrittänyt vuoden opettaa Haddia juoksemaan liinassa/irtona, mutta ei ole oppinut.
No mutta, toissa päivänä päästin Haddin maneesiin, räpsäisin raippaa ja sanoin "Ravi!", niin herrahan lähti korvat hörössä ravaamaan uraa pitkin! Käskyt käynti ja laukka toimivat myöskin pelkällä ääniavulla, pysähtyä ei osata ennen kuin tullaan eteen seisomaan.
Siis mitä häh häh, onko joku tallitonttu opettanut Haddille juoksutusta vai? :O Joka tapauksessa meni myös "liinassa" (islantilaisohjan toinen pää kuolaimessa, toinen kädessä ja siinä pari kierrosta pikkuvolttia), juoksi irtona ja hyppäsi irtona (85 cm muistaakseni, no ei sillä niin väliä) ilman kujaa. Haddi hiukan riehaantui kun tajusi olevansa vapaana maneesissa -sellaista pukkilaukkaa en olekaan pojalta vielä nähnyt! Ja pisteeksi iin päälle, puomi tippui mutta Haddihan hyppäsi "tyhjän" esteen vielä kaksi kertaa, ennen kuin menin seisomaan esteen eteen jotta tuo tajuaisi pysähtyä. Haddihan hyppäsi nimittäin tolppien välistä vaikka ilman puomia. :'D
Kovat kehut sai ja paljon näkkäriä ja pari porkkanaa, kun niin paljon osasi.
5.8.2009
No nyt se "meidän juttu" on löytynyt, eikä ole mikään todennäköisin mahdollinen -esteratsastus. Kun ottaa huomioon, että vielä vuosi sitten tämä herra sotanorsu vain mennä jyrryytti esteiden läpi niin että puomit sanoi räks, tolpat kaatui ja katsojat eivät uskaltaneet katsoa, on "lajiharrastevalinta" yllättävä. Varsinkin, kun minähän vielä puoli vuotta sitten vihasin hyppäämistä ja yritin luistaa estetunneilta... (Busted! No, nytpähän tiedätte. :D). Nyt kun Haddi on kuitenkin innostunut tajutessaan, että esteiden ylittäminen on kivempaa kuin rikkominen, niin kaipa se innostus tarttui minuunkin. Tähän mennessä korkeimmillaan ollaan hypätty 70 cm, mutta sitä poijjan ylärajaa en tiedä. Ajattelin, että huomenna voisin yrittää juoksuttaa ja lopuksi irtohypyttää maneesissa... mikäli mr. Haddi siis tajuaa kulkea liinassa. Epäilen, viimeksikin kun yritin niin tuli vain luokse, ja vaikka kuinka läiskytti sitä piiskaa ilmassa niin silti tuli korvat hörössä mamman luo ja odotti palkkiota tyhjästä. EI NÄIN. :< Mutta ehkä irtohypytys olisi helpompaa, jos juoksisi aluksi vierellä päitsistä kiinni pitäen, ja sitten ennen estettä päästäisi irti ja Haddi -jälleen toivon mukaan, päiväunissani- loikkaa ilman ratsastajaa.
Sen mystisen jutun olen kavereideni kanssa huomannut, että mitä pienempi este, sitä huonommin hyppää. Pähkäilyjen päätteeksi tulimme siihen tulokseen, että Haddi kuuluu näihin hevosiin jotka tarvitsevat hieman isompia esteitä panostaakseen. Kavaletilla se juoksi läpi, mutta pikkupystyillä jo hyppäsi ja isolla pystyllä ei edes roikottanut etujalkojaan. Mysteerihevonen. :D
Turpa on raasulta palanut aika pahasti, mutta onneksi on nyt rupea eikä arista. On se silti hurjan näköistä, kun ihan mustana toinen puoli. Mahtoi olla kipeä palaessaan! Mutta kun joku pölli/otti vahingossa meidän aurinkorasvan, ja on aikamoista toiveajattelua ajatella, että muistaisin noin vain ostaa uuden putelin...
Ja muuten, kun talvella otin hirveää stressiä siitä Haddin possupassista, niin panikoinnista johtunut hillitön tölttitreeni ja ikuinen jankkaus painoineen on tehonnut. Tänään kun kotiin tultuani katselin kuvia, joita siskoni oli minusta ja Haddista ottanut hypätessäni, niin yllätyin. Kuvissa joissa vasta taivuttelin ja herättelin heppaa, tulikin nättiä ja näpsäkkää tölttiä jossa polvikin nousi todella näyttävästi. En ollut aikaisemmin asiaa huomannut, mutta nyt kun ajattelen asiaa niin töltti tosiaankin tuntui ihanan rullaavalta ja pehmeältä. Harjoittelu ei siis ollut turhaa!
21.7.2009
Viimeisimmästä kirjoituskerrasta onkin jo aikaa. Laiskottanut, vaikka paljon kirjoitettavaa olisikin -käytiin muun muassa Hyvinkään Hevossairaalassa ähkyn takia. No, ehkäpä niistä tapauksista voisi kirjoittaa sitten joskus kunnon romaanin kun jaksan. Silmäkin turposi koko kevättalveksi umpeen, kun mitä luultavimmin Glói monotti leikkitappelussa silmään. No, nyt on ainakin symmetrisesti molempien silmien päällä arvet.
Kevään ja kesän mittaan ollaan edistytty huimasti taitojen suhteen. Töltti ei ole enää niinkään passitahtista, ja eilen kun ilman satulaa väänsin kentällä, niin tuntui kuin rullat olisivat olleet alla. Esteistä Haddi onkin innostunut kovasti, ja siinä samassa on poika innostanut tämänkin eräjorman hyppäämään -en ole ennen koko lajista pitänyt, mutta nyt odotan aina innolla että joku jaksaisi tulla auttelemaan puomien kanssa.
Mutta eivät ne missiot siihen loppuneet. Oikea laukka on edelleen hukassa, ja alan olemaan epätoivoinen. Toreilta ja turuilta olen apua kailottanut, ja saanut, mutta ei se laukka nouse. Pitäisi varmaan ottaa yksityistunti ja jyyssätä niin kauan että nousisi edes kerran...
Toinen juttu on se, että nyt kun Haddi on suurin piirtein saatu tajuamaan että esteet hypätään eikä jyrätä läpi, niin niitä jalkojakin pitäisi nostaa. Mikäli nyt käytte galleriasta noita hyppykuvia katsomassa, niin toinen jalka roikkuu kiitettävästi -ja en muutes edes jaksanut laskea, montako kertaa se roikkukoipi puomin pudotti.
Tässä jäi nyt kirjustelut vähän kesken, kohtsillään taas tallille päin menossa. Ajattelin pistää painot jalkoihin ja kokeilla, josko ne auttaisivat oikeassa laukassa, kuten foorumilta ehdotus tuli. Auta armias kun tämä on vaikeaa.
31.1.2009
Täksi päiväksi oltiinkin sitten Itun kanssa sovittu, että hää tulisi nostelemaan puomeja kun yrittäisin opettaa Haddia laukkaamaan esteelle -ja toki vähän niin ratsastajan kuin hevosenkin virkistykseksi, kun molemmat niin tykkää hypätä.
Alkulämmittelynä kävin pellolla revittämässä. Sää oli oikein mainio, pilvetön taivas ja kirskuva lumi, pakkasta oli kyllä vähintään se -15c°. Mutta ei kyllä paleltanut selässä ei. Haddihan laukkasi kuin mikäkin pitkin peltoa, pysähtyi nätisi kameran kanssa heiluvan Itun viereen, peruutti neljä askelta pyynnöstä ja lähti sitten paljon tahdikkaampaan tölttiin kuin olisin uskonutkaan! Poika kun odotti koko ajan seuraavaa laukannostoa, mikä tarkoitti kovaa eteenpäinpyrkimystä, ja peruutuksen ansiosta takaosa jäi hyvin alle. Polvi kohosi ja oikea takanen ja vasen etunen olivat melkein samalla viivalla, katsokaa vaikka! Ja kovin tyytyväiseltä Haddi tuntuikin, kun hiljensin käyntiin ja ryhdyin duettona Itun kanssa kehumaan ja halailemaan sitä. Taisi fiksu kaveri moisen muistaa, koska jatkoi samanmallista tölttiä koko loppuratsastuksen ajan...
Eikä siinä vielä kaikki, tokihan me vielä hyppäsimme. Ei se ollut iso este, pieni ristikko jotta Haddi ymmärtäisi sen laukan. Ensimmäinen hyppy meni possupassilla ja puomit vain kolisi, toinen töltillä muttei pudotuksia ja kolmas... kolmannella laukka nousi jo käännöksessä, ja Haddi liiteli ristikon yli korvat hörössä ja jalkojaan kunnolla nostaen. Sen ansiosta lopetimme ratsastuksen siihen kamalan kehumäärän kera, toivottavasti Haddi muistaisi nyt seuraavalla hyppykerralla kehunsa ja menisi yhtä nätisti. Ties kuinka suuria esteitä se menisi, kunhan oppisi tekniikan... saas nähdä. Olen joka tapauksessa jo nyt ylpeä yksinkertaisesti siitä, että Haddi on oikeasti oppinut jotakin hoivissani. Koska... eeh, se on jo paljon... n__n'
Katsotaas, josko sittenkin uskaltautuisin niihin tallin omiin estekisoihin... vaikka johonkin ihan minimaalisen pieneen luokkaan. 40 cm voisi olla Haddin tasoon nähden aivan sopiva, ja kokemustahan siinä ajankin takaa. Voisin oikeastaan tosiaankin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ilmoittautua heti huomenna. Go Latu Go! (Ja sitten saattekin kuulla, kuinka jouduin maksamaan katkomiani puomeja ja luita. He he :D)
