Neroksi synnytään, ei opita

Eilen ne tilaamani thiedeman-ohjat vihdoinkin tulivat. Tänään pääsenkin niitä kokeilemaan, mutta sitä ennen on pakko kertoa teille eilisestä.

Kävimme nimittäin melkein koko perheen voimin Haddia juoksuttamassa -vanhempani tulivat mukaan. Se oli hauskaa kun juoksentelimme pitkin poikin maneesia -isäni sai Hödön ravaamaan tosi komeasti korkealla askeleella, taisi olla issikalla mielessä että tuolta hepultahan saa muuten herkkuja....
Irtohypyttäminen oli hauskaa sekin, vaikka Haddi olikin vähän sitä mieltä että perkele kun tuo tuolla maassa miua komentaa eikä selässä, en varmasti tottele: askellajin herra päätti itse, eli suurin osa hypyistä suoritettiin ravista... No, ajattelen positiivisesti että jos se kohelo pääsee ravista tiputtamatta yli 75 cm, niin mitäköhän se sitten näyttäisi laukasta hypätessään. Pitääpi ensi viikolla pitää kunnon estepäivä meille.
Loppuhuipennukseksi Haddi pysähtyi odottavien silmiemme alla esteen eteen, potkaisi oikealla etujalallaan puomit alas, käveli keskellä tolppia ja pysähtyi katsomaan meitä korvat hörössä, juuri ihanalla "Enkös tehnykki oikein enkö ookki hyvä poika, ansaitsen porkkanan kiitos 8)"-katseellaan. Voi tui!

Ulos vietäessä Haddi kuitenkin koheloi jotain, liekö säikkyi tai vastaavaa mutta joka tapauksessa ryntäili ja pomppi aivan vain taluttavan isän riemuksi. Taisi siinä rytäkässä niksauttaa jalkansa, sillä hetken aikaa sillä aristi astua. Mie tietenkin heti hirveässä paniikissa tunnustelen jalkaa ja yritän selvittää aristaako, seuraan liikkeitä kun isä taluttaa Haddia takaisin talliin ja vielä karsinassa yritän tutkia jalkoja. Ei ontunut eikä aristanut, mutta toisaalta issikat eivät vain aina suostu kipuaan näyttämään. Toivottavasti se oli vain pieni niksaus.... :T

Melkein vuosi kulunut,

ja jatkan silti samalla teemalla kuin viimeisin postaus.
Tässä puolen vuoden aikana on ollut hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä, Haddi on ollut kiltti kuin enkeli, laiska kuin minä ja sekopäinen kuin marakatti. Ja nyt on taas marakattivaihde päällä.
Ette nimittäin ikinä usko mitä olen menossa herralle ostamaan.
Thieldeman-ohjat.
Kyllä. Minun pienelle kullanmurulössykkävässykälleni. Apuohjia. Mikä tätä maailmaa vaivaa? :\

Haddi on mennyt muuten kuin enkeli pieniä juputuksia lukuunottamatta -mutta en tiedä, ehkä talvi on kihahtanut hattuun tai muuten vain kusi on noussut korvien väliin: Maastossa rakas pirulainen nostaa pään kuolaimen yläpuolelle ja lähtee kiikuttamaan, bye bye ohjattavuus. Kaikista pahinta on se kun Haddi aloittaa pukittelun -se nykäisee pään niin nopeasti alas että miua sattuu käsiin, ja jos se sattuu miua niin miettikääs miltä se tuntuu hevosen suupielissä?! En yhtään ihmettele, miksi aristelee. Tai kuvitelkaas jos ratsastaja tippuukin selästä pimeällä, ja Haddi juoksee itsekseen tiellä kuin päätön kana ja jää auton alle?
Vaikka kuinka vierastankin ajatusta apuohjista ja olen vältellyt niiden ostoa viimeiseen asti, niin nyt on ihan pakko -ei ole kivaa jos pelottaa ratsastaa omalla hevosella, varsinkin kun se on suurimman osan ajasta kiltti kuin nallekarhu. :C Mokoma ryökäle on vain keksinyt uuden, hauskan tavan... 


No mutta, olen tuntenut Haddin nyt useamman vuoden ajan ja oppinut jo jotakin: Se on tuulellakäyvä otus. Kuukauden päästä miut voi varmasti hyvinkin nähdä herättelemässä Haddia, kun se on nukahtanut keskelle tietä. Enkä ruunaa tyhmäksikään sanoisi -silloin kun viimeksi oli riepotteluongelmia, niin kun vähän aikaa oli olympioita pitänyt niin Hödö lopetti suurimmat ryöstöt siihen kun oli tajunnut että ei siitä kumminkaan mitään tule. Niin että, nytkin ihan varmasti muutaman käyttökerran jälkeen rupeaa pää pysymään oikealla paikallaan.

Kuulostaa hirveästi siltä, että yritän vain vakuuttaa itseäni että apuohjissa ei ole mitään hävettävää. No, ehkä vakuuttelenkin.... Jotenkin vaan edelleen karsastan koko ajatusta. Ugh.