Ne kisat...

...ne pirun kisat.
Menivät kyllä ihan pyllylleen. :D Mulla kyllä olisi niistä kuvia, mutta en kehtaa edes itse katsoa niitä, joten turha kuvitella että uskaltaisin näyttää teille! (kehtasin myöntyä kirjoittamaankin niistä vasta nyt, kun kisoista on viikkoja. Shame, shame, heavy wwight of shame...)
Alkuaamun fiilikset: soitan kitaralla melankolista, tylsää barrea ja mietin että miten tähän jouduttiin. En halunnut mihinkään kisoihin. Itu ja Miia, ne pirulaiset, pakottivat. Pakko kai se on yrittää, mutta tuskin hyvää jälkeä tulee.

Kunhan menen sinne, nopeasti niin se on nopeastikin ohi.
Tallilla on iloinen tunnelma, se tarttuu minuunkin ja olen ihan jeejee ja höntyän ja laitan Haddia valmiiksi ihan intona. Näen pienenpienen toivonkipinän pilkahtavan syvän epätoivon suosta -ehkä nää kisat sittenkin onnistuu...
Suorituksessa tajusin että olinpas ärsyttävän ylioptimistinen. Siinä vaiheessa kun maneesin ovi työnnetään mein takana kiinni, iskee niin hemmetin kova ramppikuume että te ette voi uskoa ilman että koette. Pyörryttää, oksettaa, tekee mieli karata mutta ovikin on kiinni. Tuomarit eivät pelota, rata ei pelota -vaan katsomo. Siellä ne tapittaa silmät kiiluen, oikein ahnehtien ja odottaen että mokaan.
Ja Haddinryökälehän tajusi että meikä on ihan kauhusta kankeana siellä selässä. Ensimmäinen "kokeilueste" meni hienolla hypyllä, mutta sitä edeltänyt pukkipukkipukki ei ollut niin kiva. Sen jälkeen koko loppusuoritus meni samaan rataan: nahjaamista, ryntäilyä, esteiden tohjomista ja ohimenemisiä. Odotin vain että pääsisin edes toinen jalka haudassa pois sieltä katsojien silmien edestä.
Suorituksen jälkeen oli niin kettumainen fiilis että huh huh. Suututti, miten mie nyt sellailla säikyin, ihan ihmisiähän nekin on. Kaikki varmasti luuli että mökötin siitä että meni niin surkeasti, mutta totuus on se että olin vain pettynyt siihen etten ole vieläkään päässyt ramppikuumeestani eroon. Minähän siis olen niin kova stressaamaan, että en voi harjoitella edes pikkuista estettä jos vaikka vain kavereitani olisi messissä.

No, nyt on seuraava haaste edessä, eikä se liity ratsastustaitoihini: pitää päästä esiintymispelosta eroon!

Junttipulla

Tänään Itu lähti ratsastelemaan Haddilla maastoon kun mää olin siinä mukana kuvaamassa. Mietin heti että mitenköhän käy, kun tasan viikko sitten herra oli aivan huuhaapuupää, ja eilenkin oli hypätessä sellainen vouhottaja.
Tasan samat temput teki tänään Itulle kuin miullekkin! Oli erimielisyyksiä siitä, mihin suuntaan mennään ja pikkuista sianselkäpukkiakin tuli, ei onneksi isoa ja Itukin pysyi selässä.
Mielenkiintoisinta oli se, että Haddi syöksähti samalla tavalla ojan yli metsikköön kuin minullakin. Olin varoittanut Itua että niin saattaa käydä, ja Haddihan yrittikin -ensimmäisellä kerralla Itu vain nykäisi ohjista ja pisti hepan järjestykseen. Kävelin siinä vierellä, jotakin juteltiin -ja äkkiä Haddi katosi viereltä. Katsoin, ja siellähän se rymisteli, lähes vyöryi, rinnettä alas noteeraamatta lainkaan ystäväni epätoivoisia yrityksiä saada ruuna ensinnäkin edes pysähtymään, saatikka sitten takaisin tielle.
Jonkin aikaa sitä tuli tapeltua, mutta onneksi Haddi lopulta myöntyi palaamaan tielle, ja sitten palattiinkin rytinällä.

Viereinen kuva on juuri siitä tiellepaluusta, onneksi molemmat näyttävät ihan iloisilta. :)

Muuten maasto sujuikin ihan nätisti, Haddi oli kyllä virkkuna ja ylähuuli pitkällä, mutta loppuajan sitten pysyikin käsissä. Tosiaankin vähän ilopukkia tuli, mutta se oli sellaista viatonta laukkaamisen riemua. Oli nätti ja kirkas ilma, lämmintä ja keväistä, linnut lauloi ja aurinko paistoi plus hevonen messissä -onko sitä parempaa tapaa käyttää viimeinen lomapäivä olemassakaan!

Jos jotakin hyvää tuosta pikku niskuroinnista etsitään, niin sainpahan todistettua valokuviin että ei se Haddi aina niin lössykkä ole mitä yleensä luullaan. Ja ihan oikeinhan se vain on, kukapa aina jaksaisi olla kiltti pikku lapanen -ja tarvitsihan se Itukin jotakin extremeä kun taas pitkästä aikaa Hödömiehellä ratsasti. ;)

Siellä jossain kuuluisi olla hevonenkin...
Haddi porskuttaa omille teilleen, hei hei Itu! :D

Ehkä hyppää, ehkä ei

(Onpa surkealaatuinen kuva)
Syksyllä mentiin vielä tuohon malliin ratsastajalla tai ilman. Hienosti Haddilta, eikös vaan?

Tai no, ehkä myö mentäisiin vieläkin noin, mutta olen kirottu hyppäämään pikkuesteitä tästä lähtien. Haddi nimittäin todisti tänään että egonsa on liian suuri sekä mahtuakseen pikkuovesta sisään -satula jäi jumiin- kuin että nostaakseen koipiaan alle puolimetrisille esteille. Herra kun oli tänään taas se aika tuttu juttu esteillä, kun hypättiin pitkästä aikaa. Kovaa meni, ihan omat kiemurat plus pikkuiset pukit maustettuna esteiden läpi juoksemisella -> loistavaa. Ja se on nähtävästi juuri niissä pikkuesteissä: tein yhden hiukan isomman pystyn, pyörien 70 cm ympärillä ja sitten okserin joka oli siinä 50-60 cm. Niille Haddi meni tasan yhtä päättömästi turpa taivasta kohden, mutta sentäs hyppäsi ja viisi kertaa kuudesta jopa oli tiputtamattakin. Kun taaskin niillä pienemmillä mentiin viisi kertaa kuudesta vain raa'asti läpi...

No, kerran hyppäsin sen 4 esteen+ kolmen sarjan radan puhtaasti, se oli ihme. Sen jälkeen menikin vain alamäkeen, paitsi että sen sarjan sain pariin otteeseen menemään ihan tiputtamatta. Haddin sai hyppäämään sen sarjan julmasti sanomalla/huutamalla "HYPPY!", muuten ei jätkä tajunnut niin lainkaan että siinä olisi se pikkueste jonka yli hypätä...

Ei tule tällä menolla kisoista mitään. En vain osaa opettaa sitä pienille esteille, en, en & en. Yritin ihan tosissani, mutta se ei vaan riittänyt.
Positiivista tänään oli se, että Haddi oli reipas -vähän turhankin oikeastaan- ja innoissaan esteistä kun ilopukkia ja sellaista tuli. Miun pitäisi olla enemmän kuin heppani, osata iloita oikeista asioista niin kuin ihan vain siitä että hyppääminen on kivaa. :)

Ratsastustunnit

Haddin legendaarinen "En mee, pelottavaa, sähkölanka napsuu HUI!" kohtaus.... ->


En tajua tätä. Viime tunti ei mennyt niin kauhean surkeasti, vaikka toki paremminkin olisi voinut mennä -mutta silti siis ihan, öö, normimenoa.

Silti jostakin syystä miua on jok' ikisen tunnin jälkeen masentanut aina vaan enemmän ja enemmän. Tunnit ovat aina hirmu mukavia, opetus todella laadukasta ja intensiivistä, Maarit sekä Marjo pitävät molemmat tosi ihania tunteja siis ylipäätänsä. Kehuvat jos on kehuttavaa, opastavat jos on opastettavaa ja osaavat ottaa asioita ihan huumorikantiltakin, mitä ei -kokemuksen syvällä rintaäänellä- ikävä kyllä aina kaikilla talleilla tapahdu.
Miksi siis tulee se tuttu, inhottava "En mä osaa mitään oon turha likka"-tunne? Se hyökkää pienimmästäkin vastoinkäymisistä aina kimppuuni, jos sulkutaivutus ei nyt ole ihan just prikulleen tai tulee pientä pukkia, niin heti on möks möks, heti pitää miettiä miksi oon surkee. Koko ajan on kamalasti paineita siitä että nauretaanko miulle jos kämään jossakin ihan normissa jutussa, pidetäänkö miua ihan surkeana ratsastajana.

Varmaan tuon takia pelkään niitä kisojakin. Pelottaa, että onnistuuko, ettei tarvitsisi kuulla niitä säälilauseita "ens kerralla sit paremmin" ja "viimekshän te tulitte kolmansiksi, ei aina voi mennä hyvin!" Pienet esteet on aina ollut meidän heikkous... Tästä just ihan hetikohta lähden maneesiin harjoittelemaan niitä. Raportoin sitten, miten meni. Onko toivoa. :/

Lopettakaa jo!

Minä en tiedä ketkä minusta näin puhuvat, ovatko he hoitajia, ovatko he toisia yksäreitä, ovatko asiakkaita vaiko taivaan valkoisia lampaita. Toivon silti, että he näkisivät nyt tämän blogimerkinnän:

Lopettakaa se minun selkäni takana p*skan puhuminen.
Ihan oikeasti, naurettavan lapsellista. En tiedä oletteko vain sellaisia kateellisia jotka dissaavat meikäläistä siksi että omistan hevosen, vai olenko vain muuten vain yleinen pilkan kohde -enhän todellakaan ole mikään hyvä ratsastaja, ja varmasti jokainen joka on nähnyt minun imitoivan hyvin taitavasti perunasäkkiä hevosen selässä saa vain pyöräytellä silmiään.
Silti.
Nyt loppui se kuiskinta siitä että kohtelen Haddia jotenkin väärin. Nyt loppui se puhe että olen vain hemmoteltu kakara. Nyt loppui.
Eikä mitään puhettakaan siitä, että hylkäisin Haddin heti toisen hevosen myötä. Totta, olen kesällä menossa vierailulle Virolaiselle ahalteke-siittolalle, kuvaamaan ja katsomaan myytäviä hevosia. Totta, aion ostaa ahaltekinhevosen tulevaisuudessa. Mutta te tiedätte varmasti aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että en ikinä luopuisi Haddi-rakkaastani. Toinen hevonen on _pakko_ ostaa mikäli aiomme viedä Haddinkin uuteen kotiimme, sillä koko elämänsä laumassa elänyt issikka ei varmasti pärjää yksin. Ja miksen saman tien toteuta haavettani islanninhevosesta sekä ahaltekestä.
Ja kermapersepuheet seis, aion maksaa tekkeni itse. Nih. Että miettikääs sitä.

Perusjutut on plussaa

Ne jotka tuntevat Haddin, saavat nyt hämmästellä huuli pyöreänä: Haddi on mennyt jo koko alkuviikon ajan joka hemmetin ratsastuskerralla peräänannossa ja Haddille aika harvinaisessa muodossa. En tiedä, yrittääkö se hyvittää viikonlopun kauhumaaston (pukitteli, repäisi ohjat kädestä ja vei metsään, kiikutti kuusnolla, juoksi jyrkät metsäpolut alas jne. Ikinä ennen en Hödöllä ole maastossa pelännyt, mutta silloin...) mutta jotenkin kummaa, se on yht'äkkiä ruvennut... no, kuuliaiseksi.

Nyt olenkin jo oppinut niksin Haddin peräänantoon saamiseksi. Pitää työntää paljon istunnalla ja koko ajan, jatkuvasti, tehdä puolipidätteitä. Paljon kaaria ja ympyröitä, suunnanvaihtoja, peruutuksia ja avo- sekä sulkutaivutuksia. Ja tadaa, tuloksena ainakin puoli metriä lyhyempi Haddi. :D

Ne 14. pvä olevat estekisat vähän hirvittää. Vaikka luokka ei TODELLAKAAN päätä huimaa, 50 cm, niin pahoja aavistuksia on silti juuri pienen koon takia. Tajuaako Haddi edes että ne ovat esteitä?! Ylpeä olen sanoessani, että olen opettanut aluksi täysin hyppäämättömän issikan loikkimaan jopa 80 cm rataa, mutta miten käy pikkuesteillä, kun niitä en ikinä, en niin IKINÄ, jaksa harjoitella... Aina on kaikkea mielekkäämpää harjoiteltavaa erikoisesteistä johtavan otteen käännöksiin ja tiukkoihin ratoihin.
Pitäisikö vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja nyt sitten tänä viikonloppuna hypätä niitä pienempiäkin?